Visio maasta nimeltä Suomi

Radiomainoksessani kerron kasvaneeni tietynlaiseen Suomeen ja ilmoitan haluni työskennellä semmoisen Suomen puolesta myös tulevaisuudessa. Me elämme kuitenkin sirpaloituvassa maailmassa, jossa omien kuplien ulkopuolelle vilkuillaan harvemmin ja siksi onkin entistä tärkeämpää kertoa iskulauseiden sijaan tarkemmin omista arvoistaan ja tavoitteistaan. Siksi tämä kirjoitus.

Minä uskon koulutukseen ja sivistykseen. Meidän peruskoulumme on maailmalla laajalti tunnustettu ja jopa kadehdittu, koska se mahdollistaa kaikille lapsille ja nuorille vahvan pohjan ponnistaa, huolimatta siitä mistä olosuhteista kukin tulee. Sitä peruskoulua meidän tulee edelleen vahvistaa niin, että huolehdimme sen perusresursseista. Emme siis leikkaa tuntikehystä, mieluummin kasvatamme. Emme kasvata ryhmäkokoja, mieluummin pienennämme. Missä inkluusio palvelee parhaiten, huolehdimme erityisopettaja- ja ohjaajaresursseista, missä taas tarvitaan pienryhmiä, perustamme sellaisia.

Lisäksi tunnustamme sen tosiasian, että toisesta asteesta on tullut uusi peruskoulu. Meidän pitää huolehtia siitä, että laajennamme oppivelvollisuutta lukion/ammattikoulun loppuun. Tämä siksi, että pelkän peruskoulun varassa olevat eivät enää työllisty. Ei anneta nuortemme pudota väliin, vaan autetaan heitä saamaan koulutus, jolla on mahdollista pärjätä tämän päivän yhteiskunnassa.

Toinen meiltä maailmalla kadehdittu asia on julkinen terveydenhoitomme. Se, että varallisuuteen ja vakuutustasoon katsomatta, meillä saa hoitoa sairauksiinsa. Meidän pitää huolehtia tämä pohja jälleen parempaan kuntoon. Lääkäriin pitää päästä, kun sitä tarvitsee, eikä hinta terveyskeskusmaksujen muodossa saa olla este hoitoon hakeutumiselle.

Sosiaali- ja terveysalalle on syntynyt liiketoimintaa, eikä siinä sinänsä ole mitään vikaa. Mutta nyt on tullut aika huolehtia tuon liiketoiminnan laadusta ja arvoista lainsäädännöllä. Me olemme luottaneet yrityksiin ja nämä ovat pettäneet tuon luottamuksen. Nyt on aika säätää laissa hoitajamitoituksesta ja säällisen hoidon tasosta. Vanhustenhoito ei saa olla säätelemätön bisnes, jossa vain halvin hinta voittaa.

Suomi on elänyt luonnostaan ja tulee elämään myös jatkossa. Mutta miten? Meidän pitää oppia ottamaan ympäristömme paremmin huomioon, kun teemme päätöksiä. Meidän pitää nostaa teollisuuden jalostusastetta, jotta voimme samalla pitää huolta kansantuotteestamme ja ympäristöstämme. Talouskasvun hakeminen tuotannon volyymiä lisäämällä on kestämätön yhdistelmä. Tämä tapahtuu panostamalla tuotekehitykseen ja investointeihin. Yleensäkin meidän pitää painottaa yritystuet uuden keksimiseen, ei vanhan ylläpitämiseen tai määrän kasvattamiseen.

Tästä esimerkkinä vaikka metsäteollisuus. Puolikkaasta tukista saa viisi arkkia raakasellua, tai puvun presidentin puolisolle itsenäisyyspäivän juhliin. Kun ajattelemme arvonlisää raaka-aineelle, lienee selvä kumpi tie Suomen kannattaa valita.

Nämä ovat minun visioitani maasta nimeltä Suomi. Semmoisesta maasta, jossa sirpaloitumisesta huolimatta asuu kansa, joka on lähes 90 prosenttisesti samaa mieltä asioista. Kansasta, joka kaikesta huutelemisesta huolimatta luottaa toisiinsa. Se maa, jossa ei tarvitse pelätä sairastumista, tai työttömyyttä, koska turvaverkko on vahva. Se on myös maa, jossa uskaltaa kasvattaa lapsia, koska luottamus siihen, että huomenna on paremmin kuin tänään on perusteltu.

Minä tiedän, kuka ratkaisee ilmastonmuutoksen!!

Kansanedustajaehdokkaana on siinä onnellisessa asemassa, että pääsee kuulemaan ensikäden tietoa erilaisilta kansalais- ja etujärjestöiltä. Sen lisäksi tietysti tapaa tuhansia ihmisiä vaalikentällä. Nyt näitä järjestöjen esityksiä ja yksittäisiä kansalaisia kuunnellessa minulle on syntynyt harvinaisen selvä kuva siitä, kuka ratkaisee ilmastonmuutokseen liittyvät ongelmat. Ratkaisija on kovissa liemissä keitetty monialaosaaja, joka on joutunut historian saatossa ratkomaan monia muitakin pirullisia ongelmia.

Tuo ratkaisija on vanha kunnon, Joku Muu. Kaikki ovat toki kovasti huolissaan ilmastonmuutoksesta ja sen mukanaan tuomista haitoista, mutta kun pitäisi tarttua toimeen, se on jonkun muun tehtävä. ”Minun elämääni ja minun etujani se ei saa koskettaa.”

Minä näen tämän toisin. Tämän asian hoitaminen on meidän kaikkien vastuulla. Kukin tekee kantokykynsä mukaan ja kiireellisyysjärjestys on ilmeinen. Ensinnä meidän pitää saada kansainväliset sopimukset kuntoon ja täytäntöön maailmanlaajuisesti ja tähän me voimme vaikuttaa mm. tulevalla EU-puheenjohtajakaudellamme. Toiseksi meidän pitää huolehtia, että teemme kansallisesti päätöksiä, jotka ohjaavat tuotantoa ja palveluita vähäpäästöisiksi, sekä pidämme hiilinieluistamme huolta. Ja vasta kolmantena kiireellisyysasteikolla tulee yksittäisten kansalaisten toimet. Miten yksittäinen ihminen ohjaa kulutuksellaan ja käyttäytymisellään maailmaa kohti ilmastoystävällisempää suuntaa.

Sitten on tietysti olemassa se porukka, joka sanoo, että koko ilmastonmuutos on turhaa höpinää. Heiltä minä kysyn, onko syöpätutkimuskin turhaa höpinää? Siis se, että olemme oppineet laskemaan syöpään sairastuneiden kuolleisuutta merkittävästi vuosikymmenten aikana. Jos huippututkija näyttää kuinka syöpäsolun aineenvaihduntaan puuttumalla, me voimme edelleen laskea syöpäkuolleisuutta, pitäisikö meidän mieluummin uskoa hopeaveden hoitavaan voimaan? Uskommeko siis tieteeseen ylipäätään?

Huippututkijat ovat ilmastosta faktansa laukoneet, nyt on aika toimia sen tiedon perusteella. Eikä pelkästään jonkun muun, vaan meidän kaikkien.

 

Tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus ovat pelkkää ideologiaa ja mielipidekysymys

Muutamien edellisten vaalien jälkeen oli paljon pöyristyneitä kirjoituksia, joista osa oli otsikoitu ”Ei minun Suomessani”. Näissä kirjoituksissa oltiin ihmeissään perussuomalaisen puolueen menestyksestä. He menestyivät, vaikka osa ehdokkaista oli avoimen rasistisia, sovinistisia tai muuten yleistä poliittista kenttää ”kansanomaisempia”.

”Miten näin voi käydä?” ”Ei minun Suomessani!” -huudot kaikuivat. Mikä on hivenen ihmeellistä, koska oli toimitettu demokraattiset, rehelliset vaalit ja niiden tuloksesta valitettiin.

Ja tässä tullaan villakoiran ytimeen. Meiltä on päässyt unohtumaan, että tasa-arvo ja yleinen oikeudenmukaisuus ovat mielipidekysymyksiä, eivät mitään matemaattisen kaavan sisältäviä faktoja. Eivät painovoimaan rinnastettavia luonnonlakeja. Vaaleissa mitataan sitä, mitä mieltä meidän kansamme on mm. näistä mielipiteistä.

Sukupuolten välinen tasa-arvo on verrattain tuore keksintö ihmiskunnan historiassa ja vaikka me suomalaiset olemme sen edelläkävijöitä monessa kohtaa, on meilläkin vielä tehtävää, JOS haluamme että miehet ja naiset ovat aidosti tasa-arvoisia.

Lasten ja nuorten oikeus maksuttomaan perusopetukseen niin, että vanhempien tahto sivuutetaan oppivelvollisuudella, on vieläkin tuoreempaa tekoa.

Se, että työntekijälle kuuluu reilu palkka tekemästään arvonlisästä, on myös mielipidekysymys, jota globaali talous on viime vuosikymmeninä kyseenalaistanut.

Se, että ne, jotka eivät itse pysty hyvinvoinnistaan huolehtimaan, pidetään yhteiskunnassa mukana, sen arvokkaina jäseninä, on sekin mielipidekysymys.

Nämä ovat olleet meidän yhteiskuntamme kantavia arvoja, joita on erilaisilla pienillä ja vähän isommillakin toimilla heikennetty. Perhevapaauudistus jätettiin tekemättä, subjektiivista päivähoito-oikeutta rajattiin, varhaiskasvatuksen ryhmäkokoja suurennettiin, koulutuksesta leikattiin, työelämän pelisääntöjä rikottiin, työttömien elämää vaikeutettiin, jne. jne.

Jos jaksoit lukea tänne asti, huomaat että tämä ei ole ”älä äänestä perussuomalaista” -kirjoitus. Tämä on ”arvot mitataan tekojen mukaan” -kirjoitus. Sillä arvot muodostuvat mielipiteistä, ne ovat niiden jalostuneempi ilmenemismuoto ja ohjaavat ihmisen toimintaa jopa tämän huomaamatta.

Minä olen sitä mieltä, että tasa-arvo ja yleinen oikeudenmukaisuus ovat hyviä mielipiteitä ja ne ovat osa minun arvojani.

Siksi perhevapaauudistus, työelämän reilut pelisäännöt ja oikeudenmukainen sosiaaliturva ovat minun mielestäni tärkeitä huomion kohteita seuraavalla hallituskaudella. Niin kuin varhaiskasvatuksessa palaaminen leikkauksia edeltävään aikaan ja uutena avauksena aidosti maksuton toisen asteen koulutus, jolla autetaan kaikkia pysymään mukana kiihtyvässä kehityksessä, jossa työelämässä ei enää pärjää pelkillä peruskoulusta saaduilla taidoilla.

Vaaleissa päätetään, minkälaisia arvoja Suomessa noudatetaan seuraavat neljä vuotta.

Pitääkö taiteen olla kannattavaa?

Amos Rex teki viime syksyn aikana taidemuseoon jonottamisesta muoti-ilmiön. Satojen metrien ihmismato kiemurteli pitkin Helsingin keskustaa, eikä näyttelyn viimeisenä päivänä osa jonossa olleista edes päässyt sisälle. Jälkeenpäin on kummasteltu miten tämäkin ”loppuun myyty” näyttely voi tuottaa 2 miljoonaa euroa tappiota?

Mutta pitääkö taiteen olla taloudellisesti kannattavaa? Pitääkö sen olla rahallisesti perusteltavissa? Minä katson asiaa niin, että taiteella ja kulttuurilla on itseisarvoa, jota ei voi mitata rahassa. Meidän pitää turvata korkeatasoisen taiteen saatavuus kaikille. Parhaalla tavalla tämä onnistuu niin, että taiteen ja kulttuurin perusrahoitus pidetään riittävän korkealla tasolla, että taiteen tekijöillä on mahdollisuus toimeentuloon ja kulttuurilaitoksilla olemassa oloon. Otetaan esimerkiksi teatteri.

Kaupunginteatterit kautta maan pyörittävät päänäyttämöillään musikaaleja ja muita kassamagneetiksi kaavailtuja teoksia, jotta isot salit olisivat täysiä ja pääsylipputuloilla voitaisiin kattaa käyttökustannuksia.  Samalla teatterilipun hinta on karannut niin kalliiksi, että kynnys lähteä teatteriin on todella korkea. Vai mitä sanot nelihenkisen lapsiperheen ajatuksesta lähteä katsomaan Helsingin Kaupunginteatterin tulkinta klassikoista Pieni merenneito? Perheen teatterielämys maksaa, paikoista riippuen, 214 – 264€. Melko monessa tavallisessa perheessä pohditaan kaksi kertaa investoinnin mielekkyyttä.

Ja kyllä meillä Turussakin osataan. Ajatellaan vaikka pariskuntaa, joka haluaisi mennä katsomaan Varissuo-musikaalia. Satanen palaa lippuihin, jollei halua istua parvekkeen toisella rivillä tai taaempana. Helposti jää tavallisen työssäkäyvän ihmisen menemättä, kun ruuhkavuosien paineessa on pari muutakin rahareikää.

Kun taidelaitosten tulosvastuullisuutta on kasvatettu, perusrahoitusta supistettu ja käyttökustannukset pitää entistä enemmän kattaa lipputuloilla, on samalla luotu järjestelmä, jossa julkisesti rahoitettu kulttuuri uhkaa karata eliitin huvitukseksi, eikä se voi olla oikein.

Ja kyllä minä vanhana harrastajanäyttelijänä tiedän, että esimerkiksi harrastajateatterit tuottavat erittäin laadukkaita näytelmiä, eivätkä liput niiden näytöksiin ole niin kalliita. Mutta kysymys onkin siitä, mitä voi maksaa lippu sellaiseen kulttuurilaitokseen, jota yhteiskunta verovaroin ylläpitää. Nimittäin niissä pääsylipun hinta on tasaveron kaltainen maksu, joka nipistää aina kipeämmin pieni- tai keskituloista.

Ihan tavallinen lapsi

Aamulla hän kävelee kouluun, jää pihalle pelaamaan palloa kavereidensa kanssa. Joukkueita jaettaessa ei ole ensimmäinen, joka valitaan, eikä hännänhuippu. Kellon soidessa menee sisälle, kävelee pulpettinsa luo, joka sijaitsee siinä luokan keskivaiheilla. Kaivaa esiin kirjat, joista läksyt on tehty, vaikka osa tehtävistä olikin tosi hankalia. Läksyjä kuulusteltaessa nostaa kätensä pystyyn, mutta ei huido sitä ilmassa ylimääräisen innostuksen merkkinä. Ruokatunnilla hän ottaa sopivan annoksen ja maistaa uusiakin makuja, koska niin on sovittu. Syö lautasensa tyhjäksi ja vie astiat paikoilleen. Lähtee välitunnilla ulos ja menee taas kavereidensa kanssa pelaamaan palloa. Joskus siinä syntyy kinaa, mutta ikinä hän ei kiusaa, eikä ole kiusattu.

Hän on ihan tavallinen lapsi. Sellainen, joita suurin osa meidän koululaisistamme on. Arvostelussa käytetyllä Gaussin käyrällä hän sijoittuu siihen käyrän lihavimmalle osalle, johon 80% muistakin lapsista merkitään. Miksi hänestä pitäisi olla huolissaan? Siksi, että koulutusleikkaukset kohdistuvat pahimmin juuri häneen.

Heikoimmin pärjääville oppilaille on olemassa erityinen- ja tehostettu tuki, joiden avulla heihin saadaan kohdennettua niitä niukkoja resursseja, joita kouluilla on erilaisten ”tehostamisten” ja ”uudistusten” jälkeen käytössään. Myös lahjakkaimpia on alettu huomioida, koska mantran omaisesti me toistelemme tarvitsevamme huippuosaajia, yksilöllisempiä etenemispolkuja ja mitä vielä.

Mutta entä Ihan Tavallinen Lapsi? Hän, joka oppii lukemaan kohtalaisesti, kertotaulut tankkaamalla, yhdyssanat melko hyvin ja niin edelleen. Sen kerran, kun hän tarvitsisi tukiopetusta vaikkapa epäsäännöllisten verbien taivuttamisessa, se huomataan vasta vuotta liian myöhään. Silloin, kun numerot lähtevät laskusuuntaan. Tämä olisi ollut korjattavissa aikanaan, jos opetusryhmät olisivat niin pienet, että opettajalla olisi mahdollisuus aidosti keskittyä jokaiseen oppilaaseen. Jos meillä olisi alakoulussa avustajaresurssi riittävä, jotta luokassa olisi käsipareja ja silmiä riittävästi auttamaan niissä pienemmissäkin hankaluuksissa, joita opin tiellä joskus on.

Tällä hetkellä ihan tavallinen lapsi jää helposti opettajan tutkan katveeseen, koska luokassa on niin monta oppilasta, jotka tarvitsevat tukea vielä enemmän. Eikä se ole opettajan vika, eikä rehtorin. Se on päättäjän vika. Hänen, joka ei ole pitänyt koulutusta tarpeeksi kovassa arvossa jakaessaan julkisia varoja ja tähän on tultava muutos.

Meidän pienehkö kansamme tarvitsee yleistä koulutus- ja sivistystason nostoa. Se alkaa vahvasta ja tasa-arvoisesta peruskoulusta, jatkuu toisella asteella, joka on vähäisin koulutustaso, joka kaikille pitää tulevaisuudessa taata. Tämä tapahtuu aidosti maksuttomalla toisen asteen koulutuksella, mutta palataan siihen tulevissa kirjoituksissa. Nyt pitää lähteä lukemaan iltasatua parille ihan tavalliselle lapselle.

Minun Suomeni

Itsenäisyyspäivänä juhlimme jälleen, nyt jo 101-vuotiasta Suomea. Katsomme jonkun version Tuntemattomasta sotilaasta, muistamme sotaveteraaneja, ihastelemme iltapukujen loistoa Linnan juhlissa, sytytämme ikkunalle kaksi kynttilää. Mutta mitä me juhlimme? Mikä on se Suomi, jolle nostamme maljan ja jonka lipun vedämme ylpeinä salkoon?

Minun Suomeni on kyllä se tuhansien järvien maa, jossa Kolin huipulta avautuu kansallismaisema ja joutsenet liitävät erämaajärven yli kauniisti parina. Se maa, jota veteraanit puolustivat sodissa. Se, jonka hyvinvoinnin kansa uutteralla työllään on rakentanut.

Mutta ennen kaikkea, minun Suomeni on se maa, jossa lapset pääsevät kouluun ja voivat opiskella niin pitkälle kuin haluavat, riippumatta vanhempien tuloista. Mikä parasta, toimitusjohtajan ja siivoojan lapset opiskelevat samassa koulussa ja oppivat ymmärtämään toisiaan.

Minun Suomessani ikäihmisistä huolehditaan arvokkaasti, terveyskeskukseen pääsee, kun tarvitsee lääkäriä ja sairaat hoidetaan ihmisarvoa kunnioittaen, eikä kukaan joudu velkakierteeseen sairaalakäynnin takia. Minun Suomessani ei kenenkään tarvitse miettiä ostaako lääkkeet vai ruokaa ja asumisensa voi järjestää niin, että rahaa jää muuhunkin.

Minun Suomessani sovitaan, eikä uhkailla. Keskustellaan eikä sanella. Meillä vahvemmat puolustavat heikompia, eivätkä aja näitä toisiaan vastaan. Sellaiseen Suomeen minä synnyin ja sellaiseen maahan minä haluan lapsenikin kasvattaa.

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Lapsilla on oikeus hyvään ja turvalliseen vanhemmuuteen

Kun tänään vein lapsiani kouluun ja päiväkotiin, pihalla olevassa tangossa hulmusi lippu. Pojillani on tapana kysyä, että miksi liputetaan ja vastasin, että tänään vietetään lasten oikeuksien päivää, jolloin me aikuiset muistutamme toisillemme, että on tärkeää kuulla mitä lapsilla on asiaa ja muistaa myös se, että kaikilla maailman lapsilla ei ole vielä sellaisia oikeuksia, joita me pidämme ihan selvinä. ”Ai niinku mitä?” kysyy koululainen, jolle selitän, että maailmassa on paljon lapsia, joiden pitää aamulla mennä töihin, eivätkä he pääse kouluun. Tai, että perheen yhteisiin askareisiin, kuten veden hakuun, saattaa kulua niin kauan aikaa, että lapset eivät ehdi leikkimään keskenään. Sen jätän kertomatta, että joissain maissa lapset ottavat päivittäin aseet käteensä ja lähtevät sotimaan. En kerro sitä siksi, että lapsen mieltä pitää suojella pahalta. Omat poikani ovat vasta 5- ja 8-vuotiaita, heidän ei vielä tarvitse omaksua kaikkia maailman kamaluuksia.

Tässä kohtaa jätin omat jälkeläiseni ammattilaisten huomaan, toisen nauttimaan varhaiskasvatuksesta, toisen opettelemaan lukemista, laskemista ja mitähän siellä kakkosluokalla tänään olikaan… Sen tiedän, että maksuttomassa ruokailussa he saivat porkkananappeja ja perunamuusia. Nämä mielessäni jäin pohtimaan, että miten on asian laita meillä Suomessa? Onko lasten oikeudet valmiit?

Eivät tietenkään ole, mutta samalla kun meillä nuo yllä luetellut, lähinnä kehitysmaihin liitettävät ongelmat on korjattu, se tekee lasten oikeuksien puutteiden havaitsemisen hankalammaksi. On helpompaa nähdä, että rynnäkkökivääri ei kuulu lapsen käteen, eikä kymmenvuotias pölyiseen kehräämöön, kuin pohtia sitä, mitä me voisimme tehdä vielä paremmin.

Hyvä ja turvallinen vanhemmuus

Haluaisin nostaa keskusteluun yhden lasten oikeuden, joka mielestäni meillä on hieman hakusessa. Se on lasten oikeus hyvään ja turvalliseen vanhemmuuteen ja laajemmin aikuisuuteen. Varsinkin, kun tämän vuoden teemana on lapsen osallisuus häntä koskevissa päätöksissä. Ja minä väitän, että tässä olemme menossa ja osittain menneet väärälle polulle. Lasta tulee kuulla ja kuunnella, mutta päätökset tekee silti aikuinen. Olemme ulkoistaneet aikuisuutta lapsillemme, kohtelemme lapsia pienikokoisina aikuisina, unohtaen, että heidän kykynsä itsenäiseen päätöksentekoon on kehitysvaiheesta riippuvainen.

Muistan eräässä koulutuksessa lastenpsykologin sanoneen, että esim. alle kouluikäiselle ei pitäisi koskaan sanoa ”tulisitko syömään?”. Lapsen mieli tulkitsee sen niin, että hänen pitää valita tullako, vai eikö tulla. Päiväkotilaiselta ei myöskään pitäisi kysyä ”mitäs me tänään sulle päälle pistettäis?”, koska on aikuisen vastuulla tietää mikä on sopiva pukeutuminen esim. sään tai tilaisuuden mukaan. Pienellekin lapselle voi tarjota kaksi vaihtoehtoa ja antaa hänen päättää niistä, mutta laajemman vastuun antaminen on vastuutonta. Alakoululaisen pitää sitten jo osata hieman katsoa lämpömittaria ja sadetilannetta, kunnes koittaa teini-ikä ja pukeutumisen määrää vallitseva muoti ja kaveripiiri, eikä järki, mutta se on ihan eri juttu. Ja silloin on toiset riskit vanhemmuuden puutteessa.

Hyvä ja turvallinen vanhemmuus ei alaikäisen lapsen kohdalla ole koskaan kaveruutta. Aina kun näen Telian mainoksen, jossa äiti yrittää tehdä vaikutusta somettamisellaan esiteiniin tyttäreensä, minulla nousee karvat pystyyn. Varsinkin, kun mainos lopussa osoittaa, että lapsi on oppinut, miten äidin suosioon pääsee. Lähettämällä kaveriviestin ja sen jälkeen kerjäämällä uutta puhelinta. Siinä mainoksessa on vanhemmuus hukassa.

Hyvä ja turvallinen vanhemmuus ei ole myöskään komentelua, ärisemistä, eikä varsinkaan läpsimistä tai väkivallan uhkaa. Rajat voi piirtää muutenkin. Hyvä ja turvallinen vanhemmuus on läsnäoloa, kuuntelua, mutta ennen kaikkea vastuun ottamista. Vanhemmuus ei ole helppoa, mutta se on mahtavaa.

Svenska dagen

Kun minä astelin Keravalla Keskuskoulun porteista sisään syksyllä 1980, oli mukanani taakka. Olin aloittamassa kolmatta vuosiluokkaa, joka toi mukanaan ensimmäisen vieraan kielen. Itse kielen opiskelun aloittaminen ei ollut mikään painolasti, vaan se, että vanhempani olivat valinneet minulle aloituskieleksi ruotsin. Peruskiukuttelut oli käyty läpi; ”kaikki mun kaverit ottaa englannin!” ”mä en ikinä tuu tartteen mitään ruattia!” ja muut sen sellaiset. Ei auttanut. Perusteluna valinnalleen heillä oli, että englannille altistuu joka tapauksessa ja sitä oppii kuitenkin, joten ruotsin perusteet kannattaa ottaa haltuun ensin.

Ja kuinka oikeassa he olivatkaan. Vaikka elettiin 80-luvun alkua, eikä youtubea tai pleikkaria ollut olemassa. Televisio-ohjelmaakin vain kahdella kanavalla. Silti osasin käydä Australian serkkujen kanssa ymmärrettäviä keskusteluja, kun he kävivät vierailulla vähän päälle kymmenvuotiaan Timon luona, joka ei ollut lukenut koulussa vielä sanaakaan englantia.

Mutta palataan ruotsinkieleen. Vaikka motivaationi opiskella sitä, oli toisinaan hataralla pohjalla, enkä edelleenkään uskonut tarvitsevani koko kieltä peruskoulun jälkeen, olen nyttemmin onnellinen, että vanhempani valitsivat kuten valitsivat ja pitivät valinnastaan kiinni kiukkuilustani huolimatta. Minulla on sen päättäväisyyden vuoksi äidinkieleni lisäksi kaksi muutakin kieltä, joilla osaan kommunikoida ihmisten kanssa kohtalaisen sujuvasti. Ruotsini ruostuu helpommin, kun sitä tulee käytettyä harvemmin, mutta pienellä preppaamisella sekin aina onnistuu. Viimeistään Tukholman reissun toisena päivänä sanat palailevat mieleen jo kohtalaisen nopeasti.

Henkilökohtaisen kokemuksen kautta haluan herättää meitä ajattelemaan, mitä heitämme hukkaan, jos emme syleile ruotsin erityisasemaa opetuksessa. Minä ymmärrän miksi 9-vuotias Timo hakasi aikoinaan vanhemmilleen vastaan, mutta ihmettelen niitä aikuisia ihmisiä, jotka käyttävät samoja perusteluja kuin pieni lapsi, vastustaessaan jollain ideologisella perusteella ”pakkoruotsia”.

Meidän kielialueemme on pieni, rajoittuu omaan maahamme. Me emme pärjää kansainvälisessä kaupassa ja yhteistyössä oppimatta muita kieliä. Vaikka englanti onkin kansainvälinen kauppakieli ja sinänsä hyvä välittäjäkieli, pitää ymmärtää, että osaamalla kohdemaan kieltä, pääsee kahdenvälisissä kauppasuhteissa huomattavasti nopeammin eteenpäin. Oppimalla ruotsia liitymme skandinaaviseen kielialueeseen ja tulemme ymmärretyiksi yli kahdellekymmenelle miljoonalle ihmiselle, puhumattakaan siitä, että viennistämme menee n. 15% tälle alueelle, eikä kielen hallitseminen todellakaan ole ihan pieni etu kauppakumppanuudesta kisailtaessa.

Siksi puolustan ruotsin opetusta kouluissamme toisena kotimaisena kielenä, jota on pakollista opiskella jossain vaiheessa koulutaivalta, rohkaisen vanhempia valitsemaan sen mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, koska lapsi ei kykene näkemään omaa etuaan vuosien ja vuosikymmenten päähän.

En ole kovin innostunut ensi syksynä alkavasta kielenopetuksen varhennuksesta ykkösluokalle, koska tosiasiallisesti se tulee monopolisoimaan englannin ensimmäiseksi äidinkielen lisäksi opittavaksi kieleksi ja näin heikentää jälleen sen toisen kotimaisen asemaa. Mutta siitä laajemmin toiste.

Och slutligen vill jag önska glad Svenska dagen till alla!

Ylpeys ja ennakkoluulot

Olen aina ollut ylpeä siitä piirteestä itsessäni, että suhtaudun ihmisiin lähtökohtaisen ennakkoluulottomasti ja avoimesti. Kunnes tajusin, että en joka tilanteessa suhtaudukaan.

Lähes neljä vuotta sitten iski tarve. On saatava auto. Työt vaativat liikkumista ja toisaalta kotona lapsiluku oli kasvanut, joten rouvakaan ei tullut toimeen ilman kulkuneuvoa minun poissaolojeni aikana, joten oli aika hommata toinenkin auto meidän perheeseen. Olin päättänyt merkin ja mallin, neuvotellut pankista pienen lainankin, joten selasin netistä erilaisia auton myyntisivustoja melko selkein ajatuksin, vain oikea yksilö piti valita tarjokkaiden joukosta.

Parin päivän selaamisen jälkeen se löytyi. Sopivassa hintaluokassa, siistin oloinen, tekstin mukaan hyvin huollettu, joten ei kun puhelin käteen. Soitin ilmoituksessa mainitulle ”Pasille” ja kyselin lisää, hän vastaili asiantuntevasti, vaikkakin vähän vaisun oloisesti, mutta koska edelleen kaikki vaikutti olevan suunnitelmieni mukaan, sovittiin vielä samaksi illaksi tapaaminen tamperelaisen kaupan pihaan. Meiltä kotoa paikan päälle on lähes kaksisataa kilometriä, joten voi todeta, että minulla oli ”ostohousut jalassa”. Nappasin vielä autoja tuntevan ystäväni mukaan, josko hän vielä löytäisi käytetyn auton piilossa olevat viat ennen kaupan lukkoon lyömistä.

Sovittuna aikana kaupan pihaan kaarsi netti-ilmoituksen kuvista tuttu auto, mutta sen etupenkiltä ei noussutkaan Pasi, sieltä nousi Leif. Pitkä tarina lyhyeksi, kävimme koeajolla, kurkkasimme pellin alle ja teimme kaupat, kun kauppatavara vaikutti olevan ilmoitetussa kunnossa.

Mutta miksi ilmoituksessa luki ”Pasi”, kun myyjänä oli Leif? Kysyin sitä myyjältä ja sain eteeni vastakysymyksen: ”Olisitko soittanut, jos olisi lukenut?”. Olisi kovin ylevää väittää, että ilman muuta olisin. Mutta totuus on, että en tiedä olisinko. Tämä on arkipäivän syrjintää Suomessa ja me kaikki olemme riskissä syyllistyä siihen, vaikka pitäisimme itseämme kuinka suvaitsevaisina.

Tämä kaikki palasi mieleeni juuri nyt, koska Diakonia-amk on organisoinut mielettömän hienon #työnimi kampanjan sosiaaliseen mediaan, jossa Anne Kukkohovi, Meri-Tuuli Väntsi, Jari Sarasvuo ja Tuomas Enbuske hakevat työtä omilla cv:llään, mutta romaninimillä. 54 hakemusta, ei yhtään haastattelukutsua. Suosittelen tutustumaan tähän erittäin vaikuttavaan kampanjaan, joka nostaa esille sen, kuinka arkipäiväistä rasismi Suomessa on. Ja jos kantti kestää, kannattaa lukea kampanjasta käytävää keskustelua, jossa melko räikeästi syyllistetään romanit itsensä siitä, että heitä syrjitään esimerkiksi työnhaussa. Se on vastenmielistä, koska syrjinnän kohde ei koskaan ole vastuussa syrjinnästä.

Kerrotaan nyt epilogiksi se, että auto on edelleen minulla, satatuhatta kilometriä enemmän ajettuna kuin myyntihetkellä. Kaupat olivat siis minun kannaltani onnistuneet. Ainoa asia mikä niissä harmittaa on se, etten tänä päivänäkään voi olla varma, olisiko minun ennakkoasenteeni antanut periksi soittaa Leifille, vai olisinko soittanut listassa seuraavaksi kiinnostavimman auton perään. Tiedän toki, miten tulevaisuudessa käyttäydyn, mutta ylpeyteni omasta ennakkoluulottomuudestani sai kolauksen.

Markkinataloudesta ilmastotalouteen

Tuoreimman IPCC:n raportin myötä ilmastotutkijat ovat nyt ilmastonmuutoksen torjunnassa työnsä tehneet. He ovat varsin selvästi näyttäneet meille mitä pitää tehdä ja vielä senkin mitä tapahtuu, jos emme tee. Osa ihmisistä haluaa kieltää raportin sanoman, mutta nyt en halua keskittyä heihin.

Jos lähdetään siitä, että me otamme tiedemiesten puheet todesta, edessämme on urakka jossa tarvitaan muutakin kuin insinööritaitoa tai meteorologeja. Me tarvitsemme yhteiskunta- ja taloustieteilijöitä.

Meidän koko elämäntapamme on rakentunut tavaroiden kuluttamiselle, länsimaissa oikeastaan ylikuluttamiselle. Tämän rakenteen pitää muuttua, jotta pääsemme aidosti kestävälle tielle ilmastomme kanssa. Meidän pitää siirtyä markkinataloudesta ilmastotalouteen. Ensinnäkin meidän pitää osata vähentää kulutuksemme kuormitusta ja toisekseen meidän pitää ohjata yhteiskuntien varoja ilmastonmuutoksen vaikutusten torjuntaan ja korjaamiseen.

En puhu nyt mistään muustakaan yhteiskuntajärjestelmästä, joita viime vuosikymmeninä on kokeiltu. Ne ovat olleet yhtä huonoja ottamaan ympäristön kantokyvyn rajallisuuden huomioon. Markkinatalous pohjana käy ihan hyvin, mutta sen pääomien liikkeeseen pitää pystyä puuttumaan globaalilla tasolla. Meillä pohjoismaissa on mallina ollut sosiaalinen markkinatalous, jossa tulonsiirroilla rikkaammilta köyhemmille on pidetty kaikkien hyvinvointia yllä. Nyt me tarvitsemme uudenlaista tulonsiirtoa, jossa yhteiskunnat ohjaavat pääomaa ja pääomasta kumpuavaa talouskasvua ilmastotekoihin. Vapaaehtoinen, markkinoiden vetoon perustuva muutos on liian hidas, koska ihminen kuluttajana tekee laiskoja valintoja.

Me sanomme olevamme valveutuneita kuluttajia, mutta emme osta kotimaan kuhaa, vaan Norjan lohta, koska se on halvempaa. Me tiedämme, että lentäminen ja laivamatkailu saastuttavat, mutta talviloma Kanarialla on kiva ja Ressu Redfordin näkee Tallinnan lautalla samalla kun hakee hääviinat. Me sanomme, että ”meidän perheen kulkemisia on mahdotonta hoitaa vain yhdellä autolla”, emmekä muista itse pyöräilleemme jokaisiin treeneihin tai kantaneemme äidin apuna kauppakasseja bussipysäkiltä. Me pidämme kulutuksemme tasoa saavutettuna etuna ja mukavuustuotteista luopuminen tuntuu ylivoimaiselta uhraukselta.

Myöskin pelkästään verotukseen perustuva kuluttamisen ohjaus on epäoikeudenmukainen, koska kulutusverot ovat luonteeltaan tasaveroja, eli rikkaat ja köyhät maksavat saman summan, ilman progressiota. Esimerkkinä vaikkapa lentovero, joka on otettu joissain Euroopan maissa, kuten Ruotsissa, käyttöön. Sinänsä lentomatkailun rajoittaminen on hyvä keino vähentää päästöjä, mutta rajoittamiseen pitäisi olla parempia keinoja, kuin eriarvoistava verotus ja toisaalta maissa, jossa lentovero on otettu käyttöön, se on lähinnä poliittiskosmeettinen laastari, eikä todellinen kulutuksen ohjausväline.

Tämän takia ilmastonmuutoksen torjunta tarvitsee yhteiskunta- ja taloustieteilijöitä mallintamaan uudenlaista talouden perustaa, joka ottaa ympäristön huomioon yhtenä keskeisenä tekijänä, eikä vain raaka-aineen lähteenä ja toimintaympäristönä. Sen talouden perustan pitää olla myös sosiaalisesti oikeudenmukainen, niin meillä Suomessa, kuin globaalillakin tasolla. Me emme voi vaatia kehitysmaita rahoittamaan mittavia ilmastoinvestointejaan kokonaan itse, kun olemme oman talouskasvumme teollistumisen aikaan mahdollistaneet niistä riistetyillä raaka-aineilla. Meidän pitää kotimaassa taata se, ettei ilmastonmuutoksen torjunta johda sosiaalisen kuilun repeämiseen, vaan edelleen elämme yhteiskunnassa, jossa kaikista pidetään huolta.