Ihan tavallinen lapsi

Aamulla hän kävelee kouluun, jää pihalle pelaamaan palloa kavereidensa kanssa. Joukkueita jaettaessa ei ole ensimmäinen, joka valitaan, eikä hännänhuippu. Kellon soidessa menee sisälle, kävelee pulpettinsa luo, joka sijaitsee siinä luokan keskivaiheilla. Kaivaa esiin kirjat, joista läksyt on tehty, vaikka osa tehtävistä olikin tosi hankalia. Läksyjä kuulusteltaessa nostaa kätensä pystyyn, mutta ei huido sitä ilmassa ylimääräisen innostuksen merkkinä. Ruokatunnilla hän ottaa sopivan annoksen ja maistaa uusiakin makuja, koska niin on sovittu. Syö lautasensa tyhjäksi ja vie astiat paikoilleen. Lähtee välitunnilla ulos ja menee taas kavereidensa kanssa pelaamaan palloa. Joskus siinä syntyy kinaa, mutta ikinä hän ei kiusaa, eikä ole kiusattu.

Hän on ihan tavallinen lapsi. Sellainen, joita suurin osa meidän koululaisistamme on. Arvostelussa käytetyllä Gaussin käyrällä hän sijoittuu siihen käyrän lihavimmalle osalle, johon 80% muistakin lapsista merkitään. Miksi hänestä pitäisi olla huolissaan? Siksi, että koulutusleikkaukset kohdistuvat pahimmin juuri häneen.

Heikoimmin pärjääville oppilaille on olemassa erityinen- ja tehostettu tuki, joiden avulla heihin saadaan kohdennettua niitä niukkoja resursseja, joita kouluilla on erilaisten ”tehostamisten” ja ”uudistusten” jälkeen käytössään. Myös lahjakkaimpia on alettu huomioida, koska mantran omaisesti me toistelemme tarvitsevamme huippuosaajia, yksilöllisempiä etenemispolkuja ja mitä vielä.

Mutta entä Ihan Tavallinen Lapsi? Hän, joka oppii lukemaan kohtalaisesti, kertotaulut tankkaamalla, yhdyssanat melko hyvin ja niin edelleen. Sen kerran, kun hän tarvitsisi tukiopetusta vaikkapa epäsäännöllisten verbien taivuttamisessa, se huomataan vasta vuotta liian myöhään. Silloin, kun numerot lähtevät laskusuuntaan. Tämä olisi ollut korjattavissa aikanaan, jos opetusryhmät olisivat niin pienet, että opettajalla olisi mahdollisuus aidosti keskittyä jokaiseen oppilaaseen. Jos meillä olisi alakoulussa avustajaresurssi riittävä, jotta luokassa olisi käsipareja ja silmiä riittävästi auttamaan niissä pienemmissäkin hankaluuksissa, joita opin tiellä joskus on.

Tällä hetkellä ihan tavallinen lapsi jää helposti opettajan tutkan katveeseen, koska luokassa on niin monta oppilasta, jotka tarvitsevat tukea vielä enemmän. Eikä se ole opettajan vika, eikä rehtorin. Se on päättäjän vika. Hänen, joka ei ole pitänyt koulutusta tarpeeksi kovassa arvossa jakaessaan julkisia varoja ja tähän on tultava muutos.

Meidän pienehkö kansamme tarvitsee yleistä koulutus- ja sivistystason nostoa. Se alkaa vahvasta ja tasa-arvoisesta peruskoulusta, jatkuu toisella asteella, joka on vähäisin koulutustaso, joka kaikille pitää tulevaisuudessa taata. Tämä tapahtuu aidosti maksuttomalla toisen asteen koulutuksella, mutta palataan siihen tulevissa kirjoituksissa. Nyt pitää lähteä lukemaan iltasatua parille ihan tavalliselle lapselle.

Minun Suomeni

Itsenäisyyspäivänä juhlimme jälleen, nyt jo 101-vuotiasta Suomea. Katsomme jonkun version Tuntemattomasta sotilaasta, muistamme sotaveteraaneja, ihastelemme iltapukujen loistoa Linnan juhlissa, sytytämme ikkunalle kaksi kynttilää. Mutta mitä me juhlimme? Mikä on se Suomi, jolle nostamme maljan ja jonka lipun vedämme ylpeinä salkoon?

Minun Suomeni on kyllä se tuhansien järvien maa, jossa Kolin huipulta avautuu kansallismaisema ja joutsenet liitävät erämaajärven yli kauniisti parina. Se maa, jota veteraanit puolustivat sodissa. Se, jonka hyvinvoinnin kansa uutteralla työllään on rakentanut.

Mutta ennen kaikkea, minun Suomeni on se maa, jossa lapset pääsevät kouluun ja voivat opiskella niin pitkälle kuin haluavat, riippumatta vanhempien tuloista. Mikä parasta, toimitusjohtajan ja siivoojan lapset opiskelevat samassa koulussa ja oppivat ymmärtämään toisiaan.

Minun Suomessani ikäihmisistä huolehditaan arvokkaasti, terveyskeskukseen pääsee, kun tarvitsee lääkäriä ja sairaat hoidetaan ihmisarvoa kunnioittaen, eikä kukaan joudu velkakierteeseen sairaalakäynnin takia. Minun Suomessani ei kenenkään tarvitse miettiä ostaako lääkkeet vai ruokaa ja asumisensa voi järjestää niin, että rahaa jää muuhunkin.

Minun Suomessani sovitaan, eikä uhkailla. Keskustellaan eikä sanella. Meillä vahvemmat puolustavat heikompia, eivätkä aja näitä toisiaan vastaan. Sellaiseen Suomeen minä synnyin ja sellaiseen maahan minä haluan lapsenikin kasvattaa.

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Lapsilla on oikeus hyvään ja turvalliseen vanhemmuuteen

Kun tänään vein lapsiani kouluun ja päiväkotiin, pihalla olevassa tangossa hulmusi lippu. Pojillani on tapana kysyä, että miksi liputetaan ja vastasin, että tänään vietetään lasten oikeuksien päivää, jolloin me aikuiset muistutamme toisillemme, että on tärkeää kuulla mitä lapsilla on asiaa ja muistaa myös se, että kaikilla maailman lapsilla ei ole vielä sellaisia oikeuksia, joita me pidämme ihan selvinä. ”Ai niinku mitä?” kysyy koululainen, jolle selitän, että maailmassa on paljon lapsia, joiden pitää aamulla mennä töihin, eivätkä he pääse kouluun. Tai, että perheen yhteisiin askareisiin, kuten veden hakuun, saattaa kulua niin kauan aikaa, että lapset eivät ehdi leikkimään keskenään. Sen jätän kertomatta, että joissain maissa lapset ottavat päivittäin aseet käteensä ja lähtevät sotimaan. En kerro sitä siksi, että lapsen mieltä pitää suojella pahalta. Omat poikani ovat vasta 5- ja 8-vuotiaita, heidän ei vielä tarvitse omaksua kaikkia maailman kamaluuksia.

Tässä kohtaa jätin omat jälkeläiseni ammattilaisten huomaan, toisen nauttimaan varhaiskasvatuksesta, toisen opettelemaan lukemista, laskemista ja mitähän siellä kakkosluokalla tänään olikaan… Sen tiedän, että maksuttomassa ruokailussa he saivat porkkananappeja ja perunamuusia. Nämä mielessäni jäin pohtimaan, että miten on asian laita meillä Suomessa? Onko lasten oikeudet valmiit?

Eivät tietenkään ole, mutta samalla kun meillä nuo yllä luetellut, lähinnä kehitysmaihin liitettävät ongelmat on korjattu, se tekee lasten oikeuksien puutteiden havaitsemisen hankalammaksi. On helpompaa nähdä, että rynnäkkökivääri ei kuulu lapsen käteen, eikä kymmenvuotias pölyiseen kehräämöön, kuin pohtia sitä, mitä me voisimme tehdä vielä paremmin.

Hyvä ja turvallinen vanhemmuus

Haluaisin nostaa keskusteluun yhden lasten oikeuden, joka mielestäni meillä on hieman hakusessa. Se on lasten oikeus hyvään ja turvalliseen vanhemmuuteen ja laajemmin aikuisuuteen. Varsinkin, kun tämän vuoden teemana on lapsen osallisuus häntä koskevissa päätöksissä. Ja minä väitän, että tässä olemme menossa ja osittain menneet väärälle polulle. Lasta tulee kuulla ja kuunnella, mutta päätökset tekee silti aikuinen. Olemme ulkoistaneet aikuisuutta lapsillemme, kohtelemme lapsia pienikokoisina aikuisina, unohtaen, että heidän kykynsä itsenäiseen päätöksentekoon on kehitysvaiheesta riippuvainen.

Muistan eräässä koulutuksessa lastenpsykologin sanoneen, että esim. alle kouluikäiselle ei pitäisi koskaan sanoa ”tulisitko syömään?”. Lapsen mieli tulkitsee sen niin, että hänen pitää valita tullako, vai eikö tulla. Päiväkotilaiselta ei myöskään pitäisi kysyä ”mitäs me tänään sulle päälle pistettäis?”, koska on aikuisen vastuulla tietää mikä on sopiva pukeutuminen esim. sään tai tilaisuuden mukaan. Pienellekin lapselle voi tarjota kaksi vaihtoehtoa ja antaa hänen päättää niistä, mutta laajemman vastuun antaminen on vastuutonta. Alakoululaisen pitää sitten jo osata hieman katsoa lämpömittaria ja sadetilannetta, kunnes koittaa teini-ikä ja pukeutumisen määrää vallitseva muoti ja kaveripiiri, eikä järki, mutta se on ihan eri juttu. Ja silloin on toiset riskit vanhemmuuden puutteessa.

Hyvä ja turvallinen vanhemmuus ei alaikäisen lapsen kohdalla ole koskaan kaveruutta. Aina kun näen Telian mainoksen, jossa äiti yrittää tehdä vaikutusta somettamisellaan esiteiniin tyttäreensä, minulla nousee karvat pystyyn. Varsinkin, kun mainos lopussa osoittaa, että lapsi on oppinut, miten äidin suosioon pääsee. Lähettämällä kaveriviestin ja sen jälkeen kerjäämällä uutta puhelinta. Siinä mainoksessa on vanhemmuus hukassa.

Hyvä ja turvallinen vanhemmuus ei ole myöskään komentelua, ärisemistä, eikä varsinkaan läpsimistä tai väkivallan uhkaa. Rajat voi piirtää muutenkin. Hyvä ja turvallinen vanhemmuus on läsnäoloa, kuuntelua, mutta ennen kaikkea vastuun ottamista. Vanhemmuus ei ole helppoa, mutta se on mahtavaa.

Svenska dagen

Kun minä astelin Keravalla Keskuskoulun porteista sisään syksyllä 1980, oli mukanani taakka. Olin aloittamassa kolmatta vuosiluokkaa, joka toi mukanaan ensimmäisen vieraan kielen. Itse kielen opiskelun aloittaminen ei ollut mikään painolasti, vaan se, että vanhempani olivat valinneet minulle aloituskieleksi ruotsin. Peruskiukuttelut oli käyty läpi; ”kaikki mun kaverit ottaa englannin!” ”mä en ikinä tuu tartteen mitään ruattia!” ja muut sen sellaiset. Ei auttanut. Perusteluna valinnalleen heillä oli, että englannille altistuu joka tapauksessa ja sitä oppii kuitenkin, joten ruotsin perusteet kannattaa ottaa haltuun ensin.

Ja kuinka oikeassa he olivatkaan. Vaikka elettiin 80-luvun alkua, eikä youtubea tai pleikkaria ollut olemassa. Televisio-ohjelmaakin vain kahdella kanavalla. Silti osasin käydä Australian serkkujen kanssa ymmärrettäviä keskusteluja, kun he kävivät vierailulla vähän päälle kymmenvuotiaan Timon luona, joka ei ollut lukenut koulussa vielä sanaakaan englantia.

Mutta palataan ruotsinkieleen. Vaikka motivaationi opiskella sitä, oli toisinaan hataralla pohjalla, enkä edelleenkään uskonut tarvitsevani koko kieltä peruskoulun jälkeen, olen nyttemmin onnellinen, että vanhempani valitsivat kuten valitsivat ja pitivät valinnastaan kiinni kiukkuilustani huolimatta. Minulla on sen päättäväisyyden vuoksi äidinkieleni lisäksi kaksi muutakin kieltä, joilla osaan kommunikoida ihmisten kanssa kohtalaisen sujuvasti. Ruotsini ruostuu helpommin, kun sitä tulee käytettyä harvemmin, mutta pienellä preppaamisella sekin aina onnistuu. Viimeistään Tukholman reissun toisena päivänä sanat palailevat mieleen jo kohtalaisen nopeasti.

Henkilökohtaisen kokemuksen kautta haluan herättää meitä ajattelemaan, mitä heitämme hukkaan, jos emme syleile ruotsin erityisasemaa opetuksessa. Minä ymmärrän miksi 9-vuotias Timo hakasi aikoinaan vanhemmilleen vastaan, mutta ihmettelen niitä aikuisia ihmisiä, jotka käyttävät samoja perusteluja kuin pieni lapsi, vastustaessaan jollain ideologisella perusteella ”pakkoruotsia”.

Meidän kielialueemme on pieni, rajoittuu omaan maahamme. Me emme pärjää kansainvälisessä kaupassa ja yhteistyössä oppimatta muita kieliä. Vaikka englanti onkin kansainvälinen kauppakieli ja sinänsä hyvä välittäjäkieli, pitää ymmärtää, että osaamalla kohdemaan kieltä, pääsee kahdenvälisissä kauppasuhteissa huomattavasti nopeammin eteenpäin. Oppimalla ruotsia liitymme skandinaaviseen kielialueeseen ja tulemme ymmärretyiksi yli kahdellekymmenelle miljoonalle ihmiselle, puhumattakaan siitä, että viennistämme menee n. 15% tälle alueelle, eikä kielen hallitseminen todellakaan ole ihan pieni etu kauppakumppanuudesta kisailtaessa.

Siksi puolustan ruotsin opetusta kouluissamme toisena kotimaisena kielenä, jota on pakollista opiskella jossain vaiheessa koulutaivalta, rohkaisen vanhempia valitsemaan sen mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, koska lapsi ei kykene näkemään omaa etuaan vuosien ja vuosikymmenten päähän.

En ole kovin innostunut ensi syksynä alkavasta kielenopetuksen varhennuksesta ykkösluokalle, koska tosiasiallisesti se tulee monopolisoimaan englannin ensimmäiseksi äidinkielen lisäksi opittavaksi kieleksi ja näin heikentää jälleen sen toisen kotimaisen asemaa. Mutta siitä laajemmin toiste.

Och slutligen vill jag önska glad Svenska dagen till alla!

Ylpeys ja ennakkoluulot

Olen aina ollut ylpeä siitä piirteestä itsessäni, että suhtaudun ihmisiin lähtökohtaisen ennakkoluulottomasti ja avoimesti. Kunnes tajusin, että en joka tilanteessa suhtaudukaan.

Lähes neljä vuotta sitten iski tarve. On saatava auto. Työt vaativat liikkumista ja toisaalta kotona lapsiluku oli kasvanut, joten rouvakaan ei tullut toimeen ilman kulkuneuvoa minun poissaolojeni aikana, joten oli aika hommata toinenkin auto meidän perheeseen. Olin päättänyt merkin ja mallin, neuvotellut pankista pienen lainankin, joten selasin netistä erilaisia auton myyntisivustoja melko selkein ajatuksin, vain oikea yksilö piti valita tarjokkaiden joukosta.

Parin päivän selaamisen jälkeen se löytyi. Sopivassa hintaluokassa, siistin oloinen, tekstin mukaan hyvin huollettu, joten ei kun puhelin käteen. Soitin ilmoituksessa mainitulle ”Pasille” ja kyselin lisää, hän vastaili asiantuntevasti, vaikkakin vähän vaisun oloisesti, mutta koska edelleen kaikki vaikutti olevan suunnitelmieni mukaan, sovittiin vielä samaksi illaksi tapaaminen tamperelaisen kaupan pihaan. Meiltä kotoa paikan päälle on lähes kaksisataa kilometriä, joten voi todeta, että minulla oli ”ostohousut jalassa”. Nappasin vielä autoja tuntevan ystäväni mukaan, josko hän vielä löytäisi käytetyn auton piilossa olevat viat ennen kaupan lukkoon lyömistä.

Sovittuna aikana kaupan pihaan kaarsi netti-ilmoituksen kuvista tuttu auto, mutta sen etupenkiltä ei noussutkaan Pasi, sieltä nousi Leif. Pitkä tarina lyhyeksi, kävimme koeajolla, kurkkasimme pellin alle ja teimme kaupat, kun kauppatavara vaikutti olevan ilmoitetussa kunnossa.

Mutta miksi ilmoituksessa luki ”Pasi”, kun myyjänä oli Leif? Kysyin sitä myyjältä ja sain eteeni vastakysymyksen: ”Olisitko soittanut, jos olisi lukenut?”. Olisi kovin ylevää väittää, että ilman muuta olisin. Mutta totuus on, että en tiedä olisinko. Tämä on arkipäivän syrjintää Suomessa ja me kaikki olemme riskissä syyllistyä siihen, vaikka pitäisimme itseämme kuinka suvaitsevaisina.

Tämä kaikki palasi mieleeni juuri nyt, koska Diakonia-amk on organisoinut mielettömän hienon #työnimi kampanjan sosiaaliseen mediaan, jossa Anne Kukkohovi, Meri-Tuuli Väntsi, Jari Sarasvuo ja Tuomas Enbuske hakevat työtä omilla cv:llään, mutta romaninimillä. 54 hakemusta, ei yhtään haastattelukutsua. Suosittelen tutustumaan tähän erittäin vaikuttavaan kampanjaan, joka nostaa esille sen, kuinka arkipäiväistä rasismi Suomessa on. Ja jos kantti kestää, kannattaa lukea kampanjasta käytävää keskustelua, jossa melko räikeästi syyllistetään romanit itsensä siitä, että heitä syrjitään esimerkiksi työnhaussa. Se on vastenmielistä, koska syrjinnän kohde ei koskaan ole vastuussa syrjinnästä.

Kerrotaan nyt epilogiksi se, että auto on edelleen minulla, satatuhatta kilometriä enemmän ajettuna kuin myyntihetkellä. Kaupat olivat siis minun kannaltani onnistuneet. Ainoa asia mikä niissä harmittaa on se, etten tänä päivänäkään voi olla varma, olisiko minun ennakkoasenteeni antanut periksi soittaa Leifille, vai olisinko soittanut listassa seuraavaksi kiinnostavimman auton perään. Tiedän toki, miten tulevaisuudessa käyttäydyn, mutta ylpeyteni omasta ennakkoluulottomuudestani sai kolauksen.

Markkinataloudesta ilmastotalouteen

Tuoreimman IPCC:n raportin myötä ilmastotutkijat ovat nyt ilmastonmuutoksen torjunnassa työnsä tehneet. He ovat varsin selvästi näyttäneet meille mitä pitää tehdä ja vielä senkin mitä tapahtuu, jos emme tee. Osa ihmisistä haluaa kieltää raportin sanoman, mutta nyt en halua keskittyä heihin.

Jos lähdetään siitä, että me otamme tiedemiesten puheet todesta, edessämme on urakka jossa tarvitaan muutakin kuin insinööritaitoa tai meteorologeja. Me tarvitsemme yhteiskunta- ja taloustieteilijöitä.

Meidän koko elämäntapamme on rakentunut tavaroiden kuluttamiselle, länsimaissa oikeastaan ylikuluttamiselle. Tämän rakenteen pitää muuttua, jotta pääsemme aidosti kestävälle tielle ilmastomme kanssa. Meidän pitää siirtyä markkinataloudesta ilmastotalouteen. Ensinnäkin meidän pitää osata vähentää kulutuksemme kuormitusta ja toisekseen meidän pitää ohjata yhteiskuntien varoja ilmastonmuutoksen vaikutusten torjuntaan ja korjaamiseen.

En puhu nyt mistään muustakaan yhteiskuntajärjestelmästä, joita viime vuosikymmeninä on kokeiltu. Ne ovat olleet yhtä huonoja ottamaan ympäristön kantokyvyn rajallisuuden huomioon. Markkinatalous pohjana käy ihan hyvin, mutta sen pääomien liikkeeseen pitää pystyä puuttumaan globaalilla tasolla. Meillä pohjoismaissa on mallina ollut sosiaalinen markkinatalous, jossa tulonsiirroilla rikkaammilta köyhemmille on pidetty kaikkien hyvinvointia yllä. Nyt me tarvitsemme uudenlaista tulonsiirtoa, jossa yhteiskunnat ohjaavat pääomaa ja pääomasta kumpuavaa talouskasvua ilmastotekoihin. Vapaaehtoinen, markkinoiden vetoon perustuva muutos on liian hidas, koska ihminen kuluttajana tekee laiskoja valintoja.

Me sanomme olevamme valveutuneita kuluttajia, mutta emme osta kotimaan kuhaa, vaan Norjan lohta, koska se on halvempaa. Me tiedämme, että lentäminen ja laivamatkailu saastuttavat, mutta talviloma Kanarialla on kiva ja Ressu Redfordin näkee Tallinnan lautalla samalla kun hakee hääviinat. Me sanomme, että ”meidän perheen kulkemisia on mahdotonta hoitaa vain yhdellä autolla”, emmekä muista itse pyöräilleemme jokaisiin treeneihin tai kantaneemme äidin apuna kauppakasseja bussipysäkiltä. Me pidämme kulutuksemme tasoa saavutettuna etuna ja mukavuustuotteista luopuminen tuntuu ylivoimaiselta uhraukselta.

Myöskin pelkästään verotukseen perustuva kuluttamisen ohjaus on epäoikeudenmukainen, koska kulutusverot ovat luonteeltaan tasaveroja, eli rikkaat ja köyhät maksavat saman summan, ilman progressiota. Esimerkkinä vaikkapa lentovero, joka on otettu joissain Euroopan maissa, kuten Ruotsissa, käyttöön. Sinänsä lentomatkailun rajoittaminen on hyvä keino vähentää päästöjä, mutta rajoittamiseen pitäisi olla parempia keinoja, kuin eriarvoistava verotus ja toisaalta maissa, jossa lentovero on otettu käyttöön, se on lähinnä poliittiskosmeettinen laastari, eikä todellinen kulutuksen ohjausväline.

Tämän takia ilmastonmuutoksen torjunta tarvitsee yhteiskunta- ja taloustieteilijöitä mallintamaan uudenlaista talouden perustaa, joka ottaa ympäristön huomioon yhtenä keskeisenä tekijänä, eikä vain raaka-aineen lähteenä ja toimintaympäristönä. Sen talouden perustan pitää olla myös sosiaalisesti oikeudenmukainen, niin meillä Suomessa, kuin globaalillakin tasolla. Me emme voi vaatia kehitysmaita rahoittamaan mittavia ilmastoinvestointejaan kokonaan itse, kun olemme oman talouskasvumme teollistumisen aikaan mahdollistaneet niistä riistetyillä raaka-aineilla. Meidän pitää kotimaassa taata se, ettei ilmastonmuutoksen torjunta johda sosiaalisen kuilun repeämiseen, vaan edelleen elämme yhteiskunnassa, jossa kaikista pidetään huolta.

En lupaa sinulle mitään!

Kun viime kuntavaalien aikaan kiertelin toreilla ja turuilla tapaamassa ihmisiä, paistamassa makkaraa, keittämässä kahvia, mitä näitä keinoja onkaan päästä ihmisten kanssa kontaktiin, lähestyttiin minua yhdellä kysymyksellä ylitse muiden. ”Mitä sä mulle lupaat, että mä äänestäisin sua?”.

Pysäyttävä kysymys, joka ansaitsee vastauksen. Totuus on nimittäin otsikon mukainen. En lupaa sinulle mitään. Ei siksi, etten kannattaisi maksutonta toista astetta, tai pienten eläkkeiden tasokorotuksia. Eikä niinkään, ettenkö olisi sosiaaliturvan uudistamisen tai uuden perhepaketin puolesta. Kyllä minä värieni takana seison ja puoluettani edustan, mutta kysymys, mitä lupaisin yhdelle ihmiselle, vie mielestäni ajatukset pois siitä, mistä politiikassa pitäisi olla kyse.

Kyse ei ole minusta tai sinusta, kyse on meistä. Yhteisten asioiden hoitamisesta. Minä haluan, että meillä kaikilla on mahdollisimman hyvä maa asua, yrittää ja työskennellä. Tai olla eläkkeellä, jos työura on tehty. Tai sairastaa, jos asiat ovat sillä mallilla. Tästä maasta ei tule vieläkin parempaa paikkaa meille ja lapsillemme, jos me keskitymme lupaamaan vain sinulle tai minulle. Eikä niin, että optimoimme vaaliohjelmamme sellaiseksi, että mahdollisimman moni voisi meitä äänestää. Minä ajattelen, että pitämällä kiinni niistä hyvistä asioista, joita olemme aikojen saatossa onnistuneet luomaan ja niitä edelleen kehittäen, tämä maa ja sen kansa, kukoistaa.

Siksi maksuton koulutus, kohtuuhintainen ja saavutettava terveydenhoito, säälliset palvelut ikääntyville, työntekijöiden oikeudet, turvallinen ja luotettava yhteiskuntarakenne, sekä moni muu, meidän mielessämme jo itsestäänselvyydeksi muuttunut asia, ovat niitä peruskiviä, joiden puolesta haluan työskennellä.

Jos sinunkin mielestäsi politiikan tärkein yksikkö on me, tule mukaan porukoihin!

Timo