Ylpeys ja ennakkoluulot

Olen aina ollut ylpeä siitä piirteestä itsessäni, että suhtaudun ihmisiin lähtökohtaisen ennakkoluulottomasti ja avoimesti. Kunnes tajusin, että en joka tilanteessa suhtaudukaan.

Lähes neljä vuotta sitten iski tarve. On saatava auto. Työt vaativat liikkumista ja toisaalta kotona lapsiluku oli kasvanut, joten rouvakaan ei tullut toimeen ilman kulkuneuvoa minun poissaolojeni aikana, joten oli aika hommata toinenkin auto meidän perheeseen. Olin päättänyt merkin ja mallin, neuvotellut pankista pienen lainankin, joten selasin netistä erilaisia auton myyntisivustoja melko selkein ajatuksin, vain oikea yksilö piti valita tarjokkaiden joukosta.

Parin päivän selaamisen jälkeen se löytyi. Sopivassa hintaluokassa, siistin oloinen, tekstin mukaan hyvin huollettu, joten ei kun puhelin käteen. Soitin ilmoituksessa mainitulle ”Pasille” ja kyselin lisää, hän vastaili asiantuntevasti, vaikkakin vähän vaisun oloisesti, mutta koska edelleen kaikki vaikutti olevan suunnitelmieni mukaan, sovittiin vielä samaksi illaksi tapaaminen tamperelaisen kaupan pihaan. Meiltä kotoa paikan päälle on lähes kaksisataa kilometriä, joten voi todeta, että minulla oli ”ostohousut jalassa”. Nappasin vielä autoja tuntevan ystäväni mukaan, josko hän vielä löytäisi käytetyn auton piilossa olevat viat ennen kaupan lukkoon lyömistä.

Sovittuna aikana kaupan pihaan kaarsi netti-ilmoituksen kuvista tuttu auto, mutta sen etupenkiltä ei noussutkaan Pasi, sieltä nousi Leif. Pitkä tarina lyhyeksi, kävimme koeajolla, kurkkasimme pellin alle ja teimme kaupat, kun kauppatavara vaikutti olevan ilmoitetussa kunnossa.

Mutta miksi ilmoituksessa luki ”Pasi”, kun myyjänä oli Leif? Kysyin sitä myyjältä ja sain eteeni vastakysymyksen: ”Olisitko soittanut, jos olisi lukenut?”. Olisi kovin ylevää väittää, että ilman muuta olisin. Mutta totuus on, että en tiedä olisinko. Tämä on arkipäivän syrjintää Suomessa ja me kaikki olemme riskissä syyllistyä siihen, vaikka pitäisimme itseämme kuinka suvaitsevaisina.

Tämä kaikki palasi mieleeni juuri nyt, koska Diakonia-amk on organisoinut mielettömän hienon #työnimi kampanjan sosiaaliseen mediaan, jossa Anne Kukkohovi, Meri-Tuuli Väntsi, Jari Sarasvuo ja Tuomas Enbuske hakevat työtä omilla cv:llään, mutta romaninimillä. 54 hakemusta, ei yhtään haastattelukutsua. Suosittelen tutustumaan tähän erittäin vaikuttavaan kampanjaan, joka nostaa esille sen, kuinka arkipäiväistä rasismi Suomessa on. Ja jos kantti kestää, kannattaa lukea kampanjasta käytävää keskustelua, jossa melko räikeästi syyllistetään romanit itsensä siitä, että heitä syrjitään esimerkiksi työnhaussa. Se on vastenmielistä, koska syrjinnän kohde ei koskaan ole vastuussa syrjinnästä.

Kerrotaan nyt epilogiksi se, että auto on edelleen minulla, satatuhatta kilometriä enemmän ajettuna kuin myyntihetkellä. Kaupat olivat siis minun kannaltani onnistuneet. Ainoa asia mikä niissä harmittaa on se, etten tänä päivänäkään voi olla varma, olisiko minun ennakkoasenteeni antanut periksi soittaa Leifille, vai olisinko soittanut listassa seuraavaksi kiinnostavimman auton perään. Tiedän toki, miten tulevaisuudessa käyttäydyn, mutta ylpeyteni omasta ennakkoluulottomuudestani sai kolauksen.

Markkinataloudesta ilmastotalouteen

Tuoreimman IPCC:n raportin myötä ilmastotutkijat ovat nyt ilmastonmuutoksen torjunnassa työnsä tehneet. He ovat varsin selvästi näyttäneet meille mitä pitää tehdä ja vielä senkin mitä tapahtuu, jos emme tee. Osa ihmisistä haluaa kieltää raportin sanoman, mutta nyt en halua keskittyä heihin.

Jos lähdetään siitä, että me otamme tiedemiesten puheet todesta, edessämme on urakka jossa tarvitaan muutakin kuin insinööritaitoa tai meteorologeja. Me tarvitsemme yhteiskunta- ja taloustieteilijöitä.

Meidän koko elämäntapamme on rakentunut tavaroiden kuluttamiselle, länsimaissa oikeastaan ylikuluttamiselle. Tämän rakenteen pitää muuttua, jotta pääsemme aidosti kestävälle tielle ilmastomme kanssa. Meidän pitää siirtyä markkinataloudesta ilmastotalouteen. Ensinnäkin meidän pitää osata vähentää kulutuksemme kuormitusta ja toisekseen meidän pitää ohjata yhteiskuntien varoja ilmastonmuutoksen vaikutusten torjuntaan ja korjaamiseen.

En puhu nyt mistään muustakaan yhteiskuntajärjestelmästä, joita viime vuosikymmeninä on kokeiltu. Ne ovat olleet yhtä huonoja ottamaan ympäristön kantokyvyn rajallisuuden huomioon. Markkinatalous pohjana käy ihan hyvin, mutta sen pääomien liikkeeseen pitää pystyä puuttumaan globaalilla tasolla. Meillä pohjoismaissa on mallina ollut sosiaalinen markkinatalous, jossa tulonsiirroilla rikkaammilta köyhemmille on pidetty kaikkien hyvinvointia yllä. Nyt me tarvitsemme uudenlaista tulonsiirtoa, jossa yhteiskunnat ohjaavat pääomaa ja pääomasta kumpuavaa talouskasvua ilmastotekoihin. Vapaaehtoinen, markkinoiden vetoon perustuva muutos on liian hidas, koska ihminen kuluttajana tekee laiskoja valintoja.

Me sanomme olevamme valveutuneita kuluttajia, mutta emme osta kotimaan kuhaa, vaan Norjan lohta, koska se on halvempaa. Me tiedämme, että lentäminen ja laivamatkailu saastuttavat, mutta talviloma Kanarialla on kiva ja Ressu Redfordin näkee Tallinnan lautalla samalla kun hakee hääviinat. Me sanomme, että ”meidän perheen kulkemisia on mahdotonta hoitaa vain yhdellä autolla”, emmekä muista itse pyöräilleemme jokaisiin treeneihin tai kantaneemme äidin apuna kauppakasseja bussipysäkiltä. Me pidämme kulutuksemme tasoa saavutettuna etuna ja mukavuustuotteista luopuminen tuntuu ylivoimaiselta uhraukselta.

Myöskin pelkästään verotukseen perustuva kuluttamisen ohjaus on epäoikeudenmukainen, koska kulutusverot ovat luonteeltaan tasaveroja, eli rikkaat ja köyhät maksavat saman summan, ilman progressiota. Esimerkkinä vaikkapa lentovero, joka on otettu joissain Euroopan maissa, kuten Ruotsissa, käyttöön. Sinänsä lentomatkailun rajoittaminen on hyvä keino vähentää päästöjä, mutta rajoittamiseen pitäisi olla parempia keinoja, kuin eriarvoistava verotus ja toisaalta maissa, jossa lentovero on otettu käyttöön, se on lähinnä poliittiskosmeettinen laastari, eikä todellinen kulutuksen ohjausväline.

Tämän takia ilmastonmuutoksen torjunta tarvitsee yhteiskunta- ja taloustieteilijöitä mallintamaan uudenlaista talouden perustaa, joka ottaa ympäristön huomioon yhtenä keskeisenä tekijänä, eikä vain raaka-aineen lähteenä ja toimintaympäristönä. Sen talouden perustan pitää olla myös sosiaalisesti oikeudenmukainen, niin meillä Suomessa, kuin globaalillakin tasolla. Me emme voi vaatia kehitysmaita rahoittamaan mittavia ilmastoinvestointejaan kokonaan itse, kun olemme oman talouskasvumme teollistumisen aikaan mahdollistaneet niistä riistetyillä raaka-aineilla. Meidän pitää kotimaassa taata se, ettei ilmastonmuutoksen torjunta johda sosiaalisen kuilun repeämiseen, vaan edelleen elämme yhteiskunnassa, jossa kaikista pidetään huolta.