Lapsilla on oikeus hyvään ja turvalliseen vanhemmuuteen

Kun tänään vein lapsiani kouluun ja päiväkotiin, pihalla olevassa tangossa hulmusi lippu. Pojillani on tapana kysyä, että miksi liputetaan ja vastasin, että tänään vietetään lasten oikeuksien päivää, jolloin me aikuiset muistutamme toisillemme, että on tärkeää kuulla mitä lapsilla on asiaa ja muistaa myös se, että kaikilla maailman lapsilla ei ole vielä sellaisia oikeuksia, joita me pidämme ihan selvinä. ”Ai niinku mitä?” kysyy koululainen, jolle selitän, että maailmassa on paljon lapsia, joiden pitää aamulla mennä töihin, eivätkä he pääse kouluun. Tai, että perheen yhteisiin askareisiin, kuten veden hakuun, saattaa kulua niin kauan aikaa, että lapset eivät ehdi leikkimään keskenään. Sen jätän kertomatta, että joissain maissa lapset ottavat päivittäin aseet käteensä ja lähtevät sotimaan. En kerro sitä siksi, että lapsen mieltä pitää suojella pahalta. Omat poikani ovat vasta 5- ja 8-vuotiaita, heidän ei vielä tarvitse omaksua kaikkia maailman kamaluuksia.

Tässä kohtaa jätin omat jälkeläiseni ammattilaisten huomaan, toisen nauttimaan varhaiskasvatuksesta, toisen opettelemaan lukemista, laskemista ja mitähän siellä kakkosluokalla tänään olikaan… Sen tiedän, että maksuttomassa ruokailussa he saivat porkkananappeja ja perunamuusia. Nämä mielessäni jäin pohtimaan, että miten on asian laita meillä Suomessa? Onko lasten oikeudet valmiit?

Eivät tietenkään ole, mutta samalla kun meillä nuo yllä luetellut, lähinnä kehitysmaihin liitettävät ongelmat on korjattu, se tekee lasten oikeuksien puutteiden havaitsemisen hankalammaksi. On helpompaa nähdä, että rynnäkkökivääri ei kuulu lapsen käteen, eikä kymmenvuotias pölyiseen kehräämöön, kuin pohtia sitä, mitä me voisimme tehdä vielä paremmin.

Hyvä ja turvallinen vanhemmuus

Haluaisin nostaa keskusteluun yhden lasten oikeuden, joka mielestäni meillä on hieman hakusessa. Se on lasten oikeus hyvään ja turvalliseen vanhemmuuteen ja laajemmin aikuisuuteen. Varsinkin, kun tämän vuoden teemana on lapsen osallisuus häntä koskevissa päätöksissä. Ja minä väitän, että tässä olemme menossa ja osittain menneet väärälle polulle. Lasta tulee kuulla ja kuunnella, mutta päätökset tekee silti aikuinen. Olemme ulkoistaneet aikuisuutta lapsillemme, kohtelemme lapsia pienikokoisina aikuisina, unohtaen, että heidän kykynsä itsenäiseen päätöksentekoon on kehitysvaiheesta riippuvainen.

Muistan eräässä koulutuksessa lastenpsykologin sanoneen, että esim. alle kouluikäiselle ei pitäisi koskaan sanoa ”tulisitko syömään?”. Lapsen mieli tulkitsee sen niin, että hänen pitää valita tullako, vai eikö tulla. Päiväkotilaiselta ei myöskään pitäisi kysyä ”mitäs me tänään sulle päälle pistettäis?”, koska on aikuisen vastuulla tietää mikä on sopiva pukeutuminen esim. sään tai tilaisuuden mukaan. Pienellekin lapselle voi tarjota kaksi vaihtoehtoa ja antaa hänen päättää niistä, mutta laajemman vastuun antaminen on vastuutonta. Alakoululaisen pitää sitten jo osata hieman katsoa lämpömittaria ja sadetilannetta, kunnes koittaa teini-ikä ja pukeutumisen määrää vallitseva muoti ja kaveripiiri, eikä järki, mutta se on ihan eri juttu. Ja silloin on toiset riskit vanhemmuuden puutteessa.

Hyvä ja turvallinen vanhemmuus ei alaikäisen lapsen kohdalla ole koskaan kaveruutta. Aina kun näen Telian mainoksen, jossa äiti yrittää tehdä vaikutusta somettamisellaan esiteiniin tyttäreensä, minulla nousee karvat pystyyn. Varsinkin, kun mainos lopussa osoittaa, että lapsi on oppinut, miten äidin suosioon pääsee. Lähettämällä kaveriviestin ja sen jälkeen kerjäämällä uutta puhelinta. Siinä mainoksessa on vanhemmuus hukassa.

Hyvä ja turvallinen vanhemmuus ei ole myöskään komentelua, ärisemistä, eikä varsinkaan läpsimistä tai väkivallan uhkaa. Rajat voi piirtää muutenkin. Hyvä ja turvallinen vanhemmuus on läsnäoloa, kuuntelua, mutta ennen kaikkea vastuun ottamista. Vanhemmuus ei ole helppoa, mutta se on mahtavaa.

Svenska dagen

Kun minä astelin Keravalla Keskuskoulun porteista sisään syksyllä 1980, oli mukanani taakka. Olin aloittamassa kolmatta vuosiluokkaa, joka toi mukanaan ensimmäisen vieraan kielen. Itse kielen opiskelun aloittaminen ei ollut mikään painolasti, vaan se, että vanhempani olivat valinneet minulle aloituskieleksi ruotsin. Peruskiukuttelut oli käyty läpi; ”kaikki mun kaverit ottaa englannin!” ”mä en ikinä tuu tartteen mitään ruattia!” ja muut sen sellaiset. Ei auttanut. Perusteluna valinnalleen heillä oli, että englannille altistuu joka tapauksessa ja sitä oppii kuitenkin, joten ruotsin perusteet kannattaa ottaa haltuun ensin.

Ja kuinka oikeassa he olivatkaan. Vaikka elettiin 80-luvun alkua, eikä youtubea tai pleikkaria ollut olemassa. Televisio-ohjelmaakin vain kahdella kanavalla. Silti osasin käydä Australian serkkujen kanssa ymmärrettäviä keskusteluja, kun he kävivät vierailulla vähän päälle kymmenvuotiaan Timon luona, joka ei ollut lukenut koulussa vielä sanaakaan englantia.

Mutta palataan ruotsinkieleen. Vaikka motivaationi opiskella sitä, oli toisinaan hataralla pohjalla, enkä edelleenkään uskonut tarvitsevani koko kieltä peruskoulun jälkeen, olen nyttemmin onnellinen, että vanhempani valitsivat kuten valitsivat ja pitivät valinnastaan kiinni kiukkuilustani huolimatta. Minulla on sen päättäväisyyden vuoksi äidinkieleni lisäksi kaksi muutakin kieltä, joilla osaan kommunikoida ihmisten kanssa kohtalaisen sujuvasti. Ruotsini ruostuu helpommin, kun sitä tulee käytettyä harvemmin, mutta pienellä preppaamisella sekin aina onnistuu. Viimeistään Tukholman reissun toisena päivänä sanat palailevat mieleen jo kohtalaisen nopeasti.

Henkilökohtaisen kokemuksen kautta haluan herättää meitä ajattelemaan, mitä heitämme hukkaan, jos emme syleile ruotsin erityisasemaa opetuksessa. Minä ymmärrän miksi 9-vuotias Timo hakasi aikoinaan vanhemmilleen vastaan, mutta ihmettelen niitä aikuisia ihmisiä, jotka käyttävät samoja perusteluja kuin pieni lapsi, vastustaessaan jollain ideologisella perusteella ”pakkoruotsia”.

Meidän kielialueemme on pieni, rajoittuu omaan maahamme. Me emme pärjää kansainvälisessä kaupassa ja yhteistyössä oppimatta muita kieliä. Vaikka englanti onkin kansainvälinen kauppakieli ja sinänsä hyvä välittäjäkieli, pitää ymmärtää, että osaamalla kohdemaan kieltä, pääsee kahdenvälisissä kauppasuhteissa huomattavasti nopeammin eteenpäin. Oppimalla ruotsia liitymme skandinaaviseen kielialueeseen ja tulemme ymmärretyiksi yli kahdellekymmenelle miljoonalle ihmiselle, puhumattakaan siitä, että viennistämme menee n. 15% tälle alueelle, eikä kielen hallitseminen todellakaan ole ihan pieni etu kauppakumppanuudesta kisailtaessa.

Siksi puolustan ruotsin opetusta kouluissamme toisena kotimaisena kielenä, jota on pakollista opiskella jossain vaiheessa koulutaivalta, rohkaisen vanhempia valitsemaan sen mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, koska lapsi ei kykene näkemään omaa etuaan vuosien ja vuosikymmenten päähän.

En ole kovin innostunut ensi syksynä alkavasta kielenopetuksen varhennuksesta ykkösluokalle, koska tosiasiallisesti se tulee monopolisoimaan englannin ensimmäiseksi äidinkielen lisäksi opittavaksi kieleksi ja näin heikentää jälleen sen toisen kotimaisen asemaa. Mutta siitä laajemmin toiste.

Och slutligen vill jag önska glad Svenska dagen till alla!