Minun Suomeni

Itsenäisyyspäivänä juhlimme jälleen, nyt jo 101-vuotiasta Suomea. Katsomme jonkun version Tuntemattomasta sotilaasta, muistamme sotaveteraaneja, ihastelemme iltapukujen loistoa Linnan juhlissa, sytytämme ikkunalle kaksi kynttilää. Mutta mitä me juhlimme? Mikä on se Suomi, jolle nostamme maljan ja jonka lipun vedämme ylpeinä salkoon?

Minun Suomeni on kyllä se tuhansien järvien maa, jossa Kolin huipulta avautuu kansallismaisema ja joutsenet liitävät erämaajärven yli kauniisti parina. Se maa, jota veteraanit puolustivat sodissa. Se, jonka hyvinvoinnin kansa uutteralla työllään on rakentanut.

Mutta ennen kaikkea, minun Suomeni on se maa, jossa lapset pääsevät kouluun ja voivat opiskella niin pitkälle kuin haluavat, riippumatta vanhempien tuloista. Mikä parasta, toimitusjohtajan ja siivoojan lapset opiskelevat samassa koulussa ja oppivat ymmärtämään toisiaan.

Minun Suomessani ikäihmisistä huolehditaan arvokkaasti, terveyskeskukseen pääsee, kun tarvitsee lääkäriä ja sairaat hoidetaan ihmisarvoa kunnioittaen, eikä kukaan joudu velkakierteeseen sairaalakäynnin takia. Minun Suomessani ei kenenkään tarvitse miettiä ostaako lääkkeet vai ruokaa ja asumisensa voi järjestää niin, että rahaa jää muuhunkin.

Minun Suomessani sovitaan, eikä uhkailla. Keskustellaan eikä sanella. Meillä vahvemmat puolustavat heikompia, eivätkä aja näitä toisiaan vastaan. Sellaiseen Suomeen minä synnyin ja sellaiseen maahan minä haluan lapsenikin kasvattaa.

Hyvää itsenäisyyspäivää!