Tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus ovat pelkkää ideologiaa ja mielipidekysymys

Muutamien edellisten vaalien jälkeen oli paljon pöyristyneitä kirjoituksia, joista osa oli otsikoitu ”Ei minun Suomessani”. Näissä kirjoituksissa oltiin ihmeissään perussuomalaisen puolueen menestyksestä. He menestyivät, vaikka osa ehdokkaista oli avoimen rasistisia, sovinistisia tai muuten yleistä poliittista kenttää ”kansanomaisempia”.

”Miten näin voi käydä?” ”Ei minun Suomessani!” -huudot kaikuivat. Mikä on hivenen ihmeellistä, koska oli toimitettu demokraattiset, rehelliset vaalit ja niiden tuloksesta valitettiin.

Ja tässä tullaan villakoiran ytimeen. Meiltä on päässyt unohtumaan, että tasa-arvo ja yleinen oikeudenmukaisuus ovat mielipidekysymyksiä, eivät mitään matemaattisen kaavan sisältäviä faktoja. Eivät painovoimaan rinnastettavia luonnonlakeja. Vaaleissa mitataan sitä, mitä mieltä meidän kansamme on mm. näistä mielipiteistä.

Sukupuolten välinen tasa-arvo on verrattain tuore keksintö ihmiskunnan historiassa ja vaikka me suomalaiset olemme sen edelläkävijöitä monessa kohtaa, on meilläkin vielä tehtävää, JOS haluamme että miehet ja naiset ovat aidosti tasa-arvoisia.

Lasten ja nuorten oikeus maksuttomaan perusopetukseen niin, että vanhempien tahto sivuutetaan oppivelvollisuudella, on vieläkin tuoreempaa tekoa.

Se, että työntekijälle kuuluu reilu palkka tekemästään arvonlisästä, on myös mielipidekysymys, jota globaali talous on viime vuosikymmeninä kyseenalaistanut.

Se, että ne, jotka eivät itse pysty hyvinvoinnistaan huolehtimaan, pidetään yhteiskunnassa mukana, sen arvokkaina jäseninä, on sekin mielipidekysymys.

Nämä ovat olleet meidän yhteiskuntamme kantavia arvoja, joita on erilaisilla pienillä ja vähän isommillakin toimilla heikennetty. Perhevapaauudistus jätettiin tekemättä, subjektiivista päivähoito-oikeutta rajattiin, varhaiskasvatuksen ryhmäkokoja suurennettiin, koulutuksesta leikattiin, työelämän pelisääntöjä rikottiin, työttömien elämää vaikeutettiin, jne. jne.

Jos jaksoit lukea tänne asti, huomaat että tämä ei ole ”älä äänestä perussuomalaista” -kirjoitus. Tämä on ”arvot mitataan tekojen mukaan” -kirjoitus. Sillä arvot muodostuvat mielipiteistä, ne ovat niiden jalostuneempi ilmenemismuoto ja ohjaavat ihmisen toimintaa jopa tämän huomaamatta.

Minä olen sitä mieltä, että tasa-arvo ja yleinen oikeudenmukaisuus ovat hyviä mielipiteitä ja ne ovat osa minun arvojani.

Siksi perhevapaauudistus, työelämän reilut pelisäännöt ja oikeudenmukainen sosiaaliturva ovat minun mielestäni tärkeitä huomion kohteita seuraavalla hallituskaudella. Niin kuin varhaiskasvatuksessa palaaminen leikkauksia edeltävään aikaan ja uutena avauksena aidosti maksuton toisen asteen koulutus, jolla autetaan kaikkia pysymään mukana kiihtyvässä kehityksessä, jossa työelämässä ei enää pärjää pelkillä peruskoulusta saaduilla taidoilla.

Vaaleissa päätetään, minkälaisia arvoja Suomessa noudatetaan seuraavat neljä vuotta.

Pitääkö taiteen olla kannattavaa?

Amos Rex teki viime syksyn aikana taidemuseoon jonottamisesta muoti-ilmiön. Satojen metrien ihmismato kiemurteli pitkin Helsingin keskustaa, eikä näyttelyn viimeisenä päivänä osa jonossa olleista edes päässyt sisälle. Jälkeenpäin on kummasteltu miten tämäkin ”loppuun myyty” näyttely voi tuottaa 2 miljoonaa euroa tappiota?

Mutta pitääkö taiteen olla taloudellisesti kannattavaa? Pitääkö sen olla rahallisesti perusteltavissa? Minä katson asiaa niin, että taiteella ja kulttuurilla on itseisarvoa, jota ei voi mitata rahassa. Meidän pitää turvata korkeatasoisen taiteen saatavuus kaikille. Parhaalla tavalla tämä onnistuu niin, että taiteen ja kulttuurin perusrahoitus pidetään riittävän korkealla tasolla, että taiteen tekijöillä on mahdollisuus toimeentuloon ja kulttuurilaitoksilla olemassa oloon. Otetaan esimerkiksi teatteri.

Kaupunginteatterit kautta maan pyörittävät päänäyttämöillään musikaaleja ja muita kassamagneetiksi kaavailtuja teoksia, jotta isot salit olisivat täysiä ja pääsylipputuloilla voitaisiin kattaa käyttökustannuksia.  Samalla teatterilipun hinta on karannut niin kalliiksi, että kynnys lähteä teatteriin on todella korkea. Vai mitä sanot nelihenkisen lapsiperheen ajatuksesta lähteä katsomaan Helsingin Kaupunginteatterin tulkinta klassikoista Pieni merenneito? Perheen teatterielämys maksaa, paikoista riippuen, 214 – 264€. Melko monessa tavallisessa perheessä pohditaan kaksi kertaa investoinnin mielekkyyttä.

Ja kyllä meillä Turussakin osataan. Ajatellaan vaikka pariskuntaa, joka haluaisi mennä katsomaan Varissuo-musikaalia. Satanen palaa lippuihin, jollei halua istua parvekkeen toisella rivillä tai taaempana. Helposti jää tavallisen työssäkäyvän ihmisen menemättä, kun ruuhkavuosien paineessa on pari muutakin rahareikää.

Kun taidelaitosten tulosvastuullisuutta on kasvatettu, perusrahoitusta supistettu ja käyttökustannukset pitää entistä enemmän kattaa lipputuloilla, on samalla luotu järjestelmä, jossa julkisesti rahoitettu kulttuuri uhkaa karata eliitin huvitukseksi, eikä se voi olla oikein.

Ja kyllä minä vanhana harrastajanäyttelijänä tiedän, että esimerkiksi harrastajateatterit tuottavat erittäin laadukkaita näytelmiä, eivätkä liput niiden näytöksiin ole niin kalliita. Mutta kysymys onkin siitä, mitä voi maksaa lippu sellaiseen kulttuurilaitokseen, jota yhteiskunta verovaroin ylläpitää. Nimittäin niissä pääsylipun hinta on tasaveron kaltainen maksu, joka nipistää aina kipeämmin pieni- tai keskituloista.