Ylpeys ja ennakkoluulot

Olen aina ollut ylpeä siitä piirteestä itsessäni, että suhtaudun ihmisiin lähtökohtaisen ennakkoluulottomasti ja avoimesti. Kunnes tajusin, että en joka tilanteessa suhtaudukaan.

Lähes neljä vuotta sitten iski tarve. On saatava auto. Työt vaativat liikkumista ja toisaalta kotona lapsiluku oli kasvanut, joten rouvakaan ei tullut toimeen ilman kulkuneuvoa minun poissaolojeni aikana, joten oli aika hommata toinenkin auto meidän perheeseen. Olin päättänyt merkin ja mallin, neuvotellut pankista pienen lainankin, joten selasin netistä erilaisia auton myyntisivustoja melko selkein ajatuksin, vain oikea yksilö piti valita tarjokkaiden joukosta.

Parin päivän selaamisen jälkeen se löytyi. Sopivassa hintaluokassa, siistin oloinen, tekstin mukaan hyvin huollettu, joten ei kun puhelin käteen. Soitin ilmoituksessa mainitulle ”Pasille” ja kyselin lisää, hän vastaili asiantuntevasti, vaikkakin vähän vaisun oloisesti, mutta koska edelleen kaikki vaikutti olevan suunnitelmieni mukaan, sovittiin vielä samaksi illaksi tapaaminen tamperelaisen kaupan pihaan. Meiltä kotoa paikan päälle on lähes kaksisataa kilometriä, joten voi todeta, että minulla oli ”ostohousut jalassa”. Nappasin vielä autoja tuntevan ystäväni mukaan, josko hän vielä löytäisi käytetyn auton piilossa olevat viat ennen kaupan lukkoon lyömistä.

Sovittuna aikana kaupan pihaan kaarsi netti-ilmoituksen kuvista tuttu auto, mutta sen etupenkiltä ei noussutkaan Pasi, sieltä nousi Leif. Pitkä tarina lyhyeksi, kävimme koeajolla, kurkkasimme pellin alle ja teimme kaupat, kun kauppatavara vaikutti olevan ilmoitetussa kunnossa.

Mutta miksi ilmoituksessa luki ”Pasi”, kun myyjänä oli Leif? Kysyin sitä myyjältä ja sain eteeni vastakysymyksen: ”Olisitko soittanut, jos olisi lukenut?”. Olisi kovin ylevää väittää, että ilman muuta olisin. Mutta totuus on, että en tiedä olisinko. Tämä on arkipäivän syrjintää Suomessa ja me kaikki olemme riskissä syyllistyä siihen, vaikka pitäisimme itseämme kuinka suvaitsevaisina.

Tämä kaikki palasi mieleeni juuri nyt, koska Diakonia-amk on organisoinut mielettömän hienon #työnimi kampanjan sosiaaliseen mediaan, jossa Anne Kukkohovi, Meri-Tuuli Väntsi, Jari Sarasvuo ja Tuomas Enbuske hakevat työtä omilla cv:llään, mutta romaninimillä. 54 hakemusta, ei yhtään haastattelukutsua. Suosittelen tutustumaan tähän erittäin vaikuttavaan kampanjaan, joka nostaa esille sen, kuinka arkipäiväistä rasismi Suomessa on. Ja jos kantti kestää, kannattaa lukea kampanjasta käytävää keskustelua, jossa melko räikeästi syyllistetään romanit itsensä siitä, että heitä syrjitään esimerkiksi työnhaussa. Se on vastenmielistä, koska syrjinnän kohde ei koskaan ole vastuussa syrjinnästä.

Kerrotaan nyt epilogiksi se, että auto on edelleen minulla, satatuhatta kilometriä enemmän ajettuna kuin myyntihetkellä. Kaupat olivat siis minun kannaltani onnistuneet. Ainoa asia mikä niissä harmittaa on se, etten tänä päivänäkään voi olla varma, olisiko minun ennakkoasenteeni antanut periksi soittaa Leifille, vai olisinko soittanut listassa seuraavaksi kiinnostavimman auton perään. Tiedän toki, miten tulevaisuudessa käyttäydyn, mutta ylpeyteni omasta ennakkoluulottomuudestani sai kolauksen.

2 Replies to “Ylpeys ja ennakkoluulot”

  1. Hienoa nähdä, että pohdit tämän tyyppisiä asioita. Jos olisit tiennyt Leifistä, niin mikä siinä tiedossa olisi sinut voinut saada ohittamaan kyseisen autokandidaatin? Ennakko-odotukset? Samoin, kun valitset keskustelukumppania päivän polttavassa poliittisessa asiassa, niin ohjailevatko ennakko-odotukset sinua? Voisiko keskustelu ennakolta turhan keskustelukumppanin kanssa yllättää sinut positiivisesti?

    1. Niin, oikeastaan koko kirjoitukseni pointti on se, että meihin kaikkiin on istutettu kulttuurista rasismia. Sen näkyväksi tekeminen on tärkeää ja siinä tuo #työnimi kampanja onnistuu todella hyvin. Kun lukee kampanjaan liittyviä postauksia sosiaalisesta mediasta, ei voi kuin kummastella, miten selkeästi meihin on istutettu kuva romaneista, joille työn vieroksuminen olisi jotenkin rodullinen ominaisuus. Tällä kirjoituksella halusin myös huomioida sen, että kukaan meistä ei ole immuuni tälle vaikutukselle.

      Mitä tulee toiseen kysymykseesi, turhia keskustelukumppaneita ei ole. Kaikilla on tarina, kaikkien kanssa kannattaa keskustella. Kunhan kysymyksessä on aito dialogi. Politiikassa dialogi helposti unohtuu, kun korostetaan omaa näkökulmaa käsiteltävään asiaan. Toiselta oppiminen unohtuu. Ja toisaalta vaalikentillä törmää joskus siihen, että joku tarjoaa niin omien arvojen vastaista näkökulmaa, että siinä kohtaa on vaan parempi todeta, että olemme tästä asiasta täysin eri mieltä, keskustelua on turhaa jatkaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.